"Kolmas kerta toden sanoo", oli ainakin minun ja tolleri uros Nitron omistajan Niinan motto, kun odottelimme taipumuskokeen alkamista Limingassa, vesisateessa ja kylmissämme. Toisaalta hirvitti ajatus siitä, että jos se "kolmas kerta todellakin sanoo toden" ja saisimme siitä huolimatta hylätyn tuloksen. Hyväksyttyä tulosta en edes uskaltanut juuri toivoa, sillä kaikki kauhu skenaariothan olivat jo työstettyinä mielessä ja jännitti niin paljon että oikein oksetti!

Ensimmäisenähän oli tietysti sosiaalinen osuus, se meni oikein hienosti, ei mitään ongelmaa.

Meidän osaksemme koitui arvalla toiseksi viimeisen koirakon vuoro, joten vein Pinjan autoon ja jäin seurailemaan muiden suorituksia. Ennen meitä pääsi jäljelle Nitro & Niina sekä kaksi labradorinnoutajaa, joiden nimistä en ole 110% varma enkä siksi niitä mainitse.

Meidän vuoro tulikin nopeampaa kuin olin ehtinyt kuvitellakaan, sillä yksi koirakko "puuttui" välistä. Lähdin hakemaan Pinjan autosta ja kipittelimme toimitsija teltan eteen odottelemaan. Ensimmäinen "voi *piip*" ajatus tuli siinä, kun Pinja keksi vähän haukahdella haulikkomiehelle (jolla toki olikin hyvin epämääräiset sarvet = kuulokkeet päässään). Sitten ikään kuin jatkoksi piti vähän haukauhdella myös Sarkkisen Tomille sadepuvussaan eikä tuomari Vesa Turustakaan säästetty samalta kohtalolta.

Vesityöskentely lähestyi ja pian seisoimmekin "niemen kärjessä" Pinjan istuessa vierellä taippariotteessa. Sana "valmis" tuotti aikaan haulikonpamauksen, joka tietysti oli paljon isompi kuin mitä olin muistanutkaan. Eipä Pinja siitä häkähtänyt vaan lähti luvan saatuaan nopeasti veteen syöksyen motivointi lokille, joka palautui käteen asti. Siitä takaisin vierelle taippariotteeseen ja kohta sainkin jo päästää hakemaan toisenkin lokin. Sekin palautui normaaliin tapaan.

Seuraavana vuorossa totuttuun tyyliin hakuruutu, jota ennen Pinja kävi kohteliaasti pissalla. Eihän itse koepaikalle voisi pissata! Hakutyöskentely ei itseasiassa edes alkanut kovin lupaavasti. Laukauksen jälkeen päästin Pinjan hakuun ja se löysi heti variksen, nappasi suuhun, mutta kun kehuin unohtui varis tietenkin sinne :) Tässä vaiheessa tuomari lähtikin jo varikselle, eikä se tietenkään sopinut Pinjalle. Vesa-setä piti sitten haukkua uudelleen, mutta pian huomattiin, että eihän se mikään hirviö ollutkaan, kun heitteli varista. Olisihan se varis toki ilman heittelyjäkin tullut. Ekan variksen jälkeen sanoinkin tuomarille, että olisi hyvä jos ei ihan pian hakuruutuun lähtisi. Ja eipä sinne sitten toisten tarvinnutkaan mennä. Pinja palautti hyvällä tahdilla osan käteen ja osa ehti tipahtaa jalkoihin, yhteensä neljä varista ja tämän jälkeen saatoin hymyillä, kun Vesa T. pyysi kytkemään koiran! :)

Tämän jälkeen Pinjalle tulikin heti kakka hätä loppupuhutteluiden aikana. Myöhemmin hoksasin, että enpä edes ennen vesityöskentelyä ollutkaan ehtinyt antaa Pinjan tehdä tarpeitaan, kun vuoromme oli tullut niin nopeaan. Pääsimme jäljelle.

Siitähän se jännitys sitten vasta alkoikin, jäljelle pääsi yhteensä neljä koiraa ja me olisimme viimeisinä jäljellä. Tämä olikin aivan uusi juttu minulle sen suhteen, kun en ollut yhtään jälkeä ollut taippareissa aikaisemmin seuraamassa, emmekä itsekään olleet sinne aiemmin päässeet. Jäljelle raivasimme "tiemme" sankan metsän poikki, vaikka tokihan vieressä olisi ollut autotiekin. Joukossa tyhmyys tiivistyy? Kenties.

Päästin Pinjan jäljelle, meni vähän matkaa, mutta aika lailla hötkyillen. Onneksi tässä ei kuitenkaan ole tarkoitus sanan varsinaisessa merkityksessä jäljestää, vaan löytää kani. Ja kyllähän se pian löytyikin. Pinja ei ottanut kania suuhun, joten Vesa lähti kanille. Jälleen piti haukkua ja tällä kertaa hirvitti niin paljon, että meidän piti odotella kun Vesa tulisi kanilta takaisin. Tässä vaiheessa tuomari sanoi minulle, että "Nyt sen kanin pitäisi jo alkaa tulla, sen verran on autettu. Kun se on siellä kanilla, niin tee kaikki temppusi jotta se tuo sen". Pienen hetken meinasi tulla epätoivo kun mietin, että millähän tempuilla saisin sen kanin tuleman. Päätin kokeilla perinteisintä ja vanhinta käskyämme.

Otin Pinjan sivulle, ja käsimerkin kera annoin "etsi" käskyn. Pinja juoksi suoraan kanille ja ennen kuin ehdin edes miettiä niitä "temppujani" oli sillä jo kani suussa ja neiti kiikutti sitä kovaa vauhtia minun luo. Matkalla piti jopa hypätä kaadetun puun yli, siitä olisi kyllä saanut hienon kuvan! Kani palautui metrin päähän jalkojeni juureen ja Pinja sai minulta hurjat kehut. Tässä vaiheessa emme saaneet mitään varmaa tietoa siitä, oliko koe läpäisty vai ei ja lähdimme sitten Niinan ja muiden kumppaneidemme kanssa jännittämään.

Niina oli aivan varma, että olimme päässeet taipparit läpi. Toihan se sentään sen jäniksen! Itse en oikein jaksanut uskoa siihen. Nitro oli kuulemma jättänyt jonkin matkan päähän ja Niina suunnitteli joko heittävänsä pyyhkeen kehään tai perustavansa kanitarhan, mikäli ei menisi koe läpi. Kovasti kurkimme toimisija teltalle ja lopulta näimmekin neljän kunniakirjan saavan signeeraukset. Onnittelut siis Niinalle & Nitrolle sekä meitä seuraavan ryhmän nsn Pepitalle ja nsn Hilmallekin nou1 tuloksista! Itseasiassa en edes tässä vaiheessa millään muotoa voinut uskoa, että olisimme saaneet hyväksytyn tuloksen. Enpä taida uskoa sitä vieläkään todeksi.

Harmillisesti emme itse koepaikalta saaneet kuvia, sillä siellähän satoi vettä. Tässäpä kuitenkin hieman todistusaineistoa niin teille lukijoille, kuin minullekin, että kyllähän se totta taitaa olla ;)

(c) Kati Jussila